Unesta ja unohtamisesta

Näin pari yötä sitten unta, jossa jokin typerä seurapeli muuttui oikeaksi taisteluksi vapaudesta ja elämästä. Vihollisia vaani joka puolella, piileskely oli vaikeaa, vaara todellinen ja lähellä. En kuitenkaan ollut yksin, vaan kanssani ahdingossa oli eräs ystäväni X, jonka pyynnöstä olin alunperin peliin suostunut, vaikka pilkkasinkin tätä niin huonon pelin pitämisestä hyvänä ajanvietteenä.

Piileskelimme kaksin puskien alle kaivamassamme kuopassa ja seurasimme tilannetta odottaen sopivaa pakohetkeä. Pelkäsin kuollakseni, ja ainoa asia, joka pelostani huolimatta piti minut rauhallisena ja selväjärkisenä, oli X:n käsi minun kädessäni. Koko pitkän piileskelyepisodin ajan tuo käsi oli minun kädessäni, ja vielä pakoon juostessamme X piti kiinni, veti minua perässään, kun en enää itse olisi uskaltanut liikkua.

Ennen tuota unta olin, täysin perusteetta ja ainoastaan salaa oman pääni sisällä, kyseiselle ystävälle hieman näreissäni eräästä pienestä ja näennäisesti merkityksettömästä asiasta, jonka tämä sanoi muutama päivä sitten. Tai oikeastaan jätti sanomatta. Tämän merkityksettömän, sanomatta jätetyn asian takia kuvittelin, että kyseinen ihminen ei enää pidä minusta, ja olin salaa katkera. Hetken ajan kuvittelin tosissani niin, sillä unohdan helposti. Unohdan, että henkilö A pitää minusta tai ettei henkilö B vihaa minua tai että henkilö C viihtyy seurassani. Unohdan sellaisia asioita, vaikka ne sanottaisiin minulle suoraan tai muuten tehtäisiin hyvin selväksi. Unohdan joskus piankin ja niin täysin, että tarvitsen toisinaan muistutuksia. Niiden ei tarvitse olla sanallisia, vaan muistutukseksi kelpaa erinomaisesti esimerkiksi merkitsevä katse, oikeanlainen kommentti sopivaan väliin, olkapään kosketus tai jostakin vanhasta inside-jutusta muistuttaminen. Mikä tahansa merkki siitä, että kuulun. 

Tiedän kyllä, että tuollaisten asioiden "unohtaminen" on naurettavaa. Ja yleensä tiedän myös, etteivät minusta pitävät ihmiset ole yhtäkkiä lakanneet pitämästä, vaikka olisinkin edellisenä päivänä käyttäytynyt lapsellisesti, kiukunnut turhasta, udellut liikaa, ollut ärsyttävä syystä X. Jostain mielen epämääräisistä väliköistä kuitenkin nousee ajatus, että mitä jos kuitenkin, ja sen jälkeen alan usein vaivihkaa kalastaa muistutuksia tai närkästyn, koska en niitä saa, mikä tietysti pahentaa asiaa. Jostain syystä en osaa suhtautua siihen, jos joku minulle tärkeä ihminen on edes hetkellisesti ärsyyntynyt minuun. Kaikki yläasteajoilta tutut ulkopuolisuuden ja epäsuosion tunteet nostavat päätään ja sanovat, että et sinä tänne kuulu, kuinka edes kuvittelit olevasi tarpeeksi kiinnostava/hauska/mukava. Miksi en ymmärrä, että toisilleen tärkeät ihmiset eivät välttämättä pidä toisistaan joka ikinen hetki? Enhän itsekään lakkaa pitämästä ystäviäni parhaina ihmisinä, vaikka nämä välillä ovat niin ärsyttäviä, että harkitsen muuttoa takaisin kotikaupunkiini päästäkseni näistä eroon. Miksi minun on niin vaikeata muistaa?

(Jälkihuomautuksena: em. henkilö antoi eilen hyvin selkeän muistutuksen, ja ihmettelen taas, miten saatoin edes kuvitella niin.)