Erä 1

Ulkona on pimeää, enkä juuri nyt oikein kestä sitä.

Pimeys luikertelee päähäni ja tuhoaa viime päivien auringon herättämiä ajatuksia. Hyviä ajatuksia, joita syntyy, kun aurinko paistaa ja tulevan kesän voi jo haistaa ilmassa. Kun tippuvat räystäät ja pölyävät kadut paljastavat, että muutos on tapahtumassa, mutta paras on vielä edessä. Koko kevät ja kesä, vielä edessä.

Alan pelätä, että ehkä en oikeasti kuulukaan. Ehkä syy Unohtamisiini (ks. Unesta ja unohtamisesta) onkin se, että nykyinen Perheeni, johon niin koen kuuluvani, onkin omaa keksintöäni. Ehkä unohdan, koska ei ole mitään muistettavaa. Ehkei ole mitään perhettä, ehkä olen vain päätynyt näiden ihmisten joukkoon, joka voisi yhtä hyvin olla mikä tahansa muukin joukko ihmisiä. Ehkä koko perheestä puhuminen on naurettavaa. 

Ehkä en pärjää tehtävissä, joihin vihdoin olen töissä päässyt ja joista oikeasti pidän. Osaan kyllä, mutta ehkä joku muu osaisi paremmin ja nopeammin ja tehokkaammin. Ja työkaverit: ehkä he vain esittävät pitävänsä minusta, koska niin kuuluu tehdä. Ehkä en ole tarpeeksi hauska ja nokkela.

En tiedä, mitä haluan tehdä ja mihin päästä. Ehkä kuvittelen itsestäni liikoja, ehkä olen vain haihatteleva hömppä, joka ei pärjää aikuisten maailmassa. Huomionkipeä pikkutyttö, joka kuvittelee saavansa mitä tahansa, kunhan toivoo sitä tarpeeksi ja muistaa kiukutella, jos näyttää siltä, ettei toive toteudu.

Ehkäehkäyhybuhu. Tiedän, etteivät kirjoittamani asiat ole (ainakaan täysin) totta, mutta silti vanha tuttumme rouva Mitä Jos katsoo syyllistävästi ja heristää varoittavaa sormeaan. Rouva Mitä Jos on liittoutunut pimeyden kanssa, sillä se tietää, että yhdessä ne ovat vahvempia kuin minä.

Juuri nyt jään alakynteen taistelussa, mutta huomenna paistaa aurinko ja minä voitan.