i get knocked down but i get up again

Menetin viime syksynä päiväkirjakirjoitukseni (ja kaikki muutkin kirjoitukseni paitsi nämä internetin ihmeelliseen maailmaan tallennetut) puolentoista vuoden ajalta. Omaa tyhmyyttäni toki, kun en pitänyt varmuuskopioita niin "epätärkeistä" asioista. Tiedosto on yhä tallella, kovalevyllä, joka on antistaattisessa muovipussissa tärkeiden asioiden laatikossa: niin lähellä, mutta niin saavuttamattomissa (tietojen pelastaminen voisi olla mahdollista, mutta maksaisi ehkä satoja euroja).

Kiipesin kuitenkin takaisin siihen kuuluisaan satulaan ja jatkoin kirjoittamista heti seuraavana iltana, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Parin kuukauden päästä tekstiä oli kertynyt sen verran, että aloin ajatella varmuuskopiointia, ja nimesin sitä varten muutamia tekstitiedostojani uudelleen selkeyttääkseni arkistointia. Uudelleennimeämisen seurauksena tallensin hetkeä myöhemmin uuden tekstin väärän tiedoston päälle, ja pim - päiväkirjamerkinnät poissa, taas. Vaikka ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, tapahtuneen jälkeen satula on ollut tyhjillään. En kirjoittanut kuukausiin mitään, kunnes joku aika sitten sain inspiraation ja kirjoitin hetken huumassa pari sivua fiktiivistä hetkeä, joka oli piirtynyt päähäni unessa.

Mitä pidempään on kirjoittamatta, sitä vaikeammalta uudelleen aloittaminen tuntuu. Tämänkin kirjoituksen julkaisemista olen lykännyt jo useamman viikon. Olen kuitenkin päässyt alkunihkeydestä yli ennenkin, ja aion päästä myös nyt. Julkaise nyt -napin painaminen olkoon siitä ensimmäisenä todisteena.

and i'll hide away for another day

Näin aamulla unta, jossa yläasteikäiset kanssaleirikoululaiset suhtautuivat minuun alentuvasti, koska minulla oli aina väärät vaatteet, väärät välineet tai väärät mielipiteet. Tunsin itseni typeräksi ja araksi, ja mitä enemmän yritin olla oikeammanlainen, sitä naurettavampi olin. Tiesin, että jos vain lakkaisin yrittämästä niin toivottoman paljon ja olisin oma itseni, voisin kuulua joukkoon, mutta en osannut lakata teeskentelemästä. En pystynyt muuttamaan asetelmaa, johon olin juuttunut.

Heräsin ahdistuneena ja hengästyneenä. Olin vihainen ihmisille, koska minua oli kohdeltu niin huonosti, ja vihainen itselleni, että olin alistunut siihen käytännössä vastustelematta. Poden usein huonoa omatuntoa arkivapaapäivänä pitkään nukkumisesta, mutta kiukkuisena herääminen on minulle todella harvinaista. Kirosin ääneen laiskuuttani ja liiasta unesta johtuvaa päänsärkyä, kun raahauduin ylös sängystä nälkäisenä kuin laihdutuskuurilainen.

Kaapeissa ei tietenkään ollut ruokaa, koska en ollut jaksanut käydä kaupassa illalla, ja keittiössä haisi pahalta, koska en ollut viitsinyt viedä roskia. Olohuoneessa pyykkiläjä odotti viikkausta ja kaappiin siirtämistä, vaaka näyti nälästä huolimatta ihan liian korkeita lukemia. Marmatin tilanteesta hetken parille ystävälle internetin välityksellä, kunnes koko surkuttelu alkoi naurattaa, ja musiikin avulla energisoiduin tekemään aamiaiseksi teeleipiä ja keittämään kahvia. Leipien paistumista odotellessani laitoin astioita tiskikoneeseen, petasin sängyn ja siirsin osan pyykeistä kaappeihin, mutta täydet roskikset keittiössä olivat lopulta liikaa. Syyllistävät äänet palasivat ja aiempi kiukku muuttui kyyneliksi.

Päätin unohtaa ylivoimaiselta tuntuvan ajatuksen siivoamisesta ja avasin vielä lukemattomana pöydällä odottavan naistenlehden. Hömppäterapia ei kuitenkaan toiminut: kääntelin sivuja itku kurkussa, kun artikkelien aiheet toivat mieleen vain ratkaisuttomia ongelmia ja lisää syyllistäviä ajatuksia. Kiukutti, että annoin itseni itkeä ja marttyroida turhasta sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää. Seinien päällekaatuminen ja itsesäälissä vellominen on jokseenkin ymmärrettävää tiettyyn aikaan kuukaudesta, mutta se aika ei ole nyt lähelläkään. Suututti, etten voinut hallita itseäni ja yksinkertaisesti päättää olla hyväntuulinen.

Lehden loppupuolella oli kuitenkin artikkeli kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta ja lopuksi erään kirjailijan suosituksia kesälukemiseksi. Itsesääli vaihtui innostukseksi uusista kaunokirjallisista kokemuksista ja päätin piristää itseäni raikkaalla sadeilmalla ja saalistusretkellä kirjastoon. Samalla voisin viedä roskia, eli vihdoin saisin tehtyä myös jotain hyödyllistä!

Tai sitten en. Joinakin päivinä ei yksinkertaisesti pitäisi edes yrittää, koska mikään ei kuitenkaan onnistu: ulko-ovelle päästyäni tiputin sen kaikista pahanhajuisimman roskapussin maahan ja eteisen lattia täyttyi kahvinpuruista ja omenankuorista ja muista epämääräisistä asioista, joita en halua tarkemmin kuvailla. (Olenko maininnut, että vihaan roskiksen hajua aivan suhteettoman paljon?) En silti antanut takaiskun lannistaa minua, vaan siivottuani jäljet jatkoin urheasti taisteluani paremman mielen puolesta.

Kirjaston lainausautomaatille kävellessäni olin jo melkein hyvällä tuulella. Kyseinen automaatti ei kuitenkaan hyväksynyt kirjastokorttiani, joten päätin jonottaa lainauspalvelutiskille, vaikka käyttämäni kortti ei ole minun vaan Pojan (sillä omani katosi tai "katosi" vuosia sitten, kun myöhästymismaksuja oli huomaamatta kertynyt niin paljon, että päätin olla maksamatta niitä pois). Tiskin nainen tietysti totesi, etten ole kortin haltija, mutta että avopuolisoiden tapauksessa asiassa voitaisiin joustaa, ellei kortilla olisi niin paljon myöhästymismaksuja. Hetken aikaa olin sanaton, sillä olin mielestäni pitänyt huolta, ettei lainauskiellon raja ollut ylittynyt, mutta ilmeisesti en ollut tehnyt sitäkään tarpeeksi hyvin. Sen lisäksi, että koko reissu oli pilalla, epäonnistumistani oli todistamassa suuri joukko tiskille jonottavia ihmisiä. Asian olisi varmasti saanut hoidettua esimerkiksi maksamalla rästit pois palautustiskillä, mutta olin jo niin lannistunut ja nolona, etten kyennyt enää ajattelemaan tarpeeksi pitkälle, vaan hipsin vähin äänin ulos se kuuluisa häntä koipien välissä.

Ulkona sade kasteli kenkäni, mutta olin liian äimistynyt kiinnittääkseni siihen huomiota. Yritin keskittyä olemaan purskahtamatta itkuun keskellä ihmisvilinää, kunnes yhtäkkiä minua alkoi naurattaa. Koko päivä tuntui lähinnä surkuhupaisalta, ja oloni lähenteli hysteriaa. Pari vastaantulijaa katsoi minua epäluuloisesti, koska nauroin sateelle päin naamaa, ja se tietysti nauratti vielä lisää.

Kotiin palattuanikaan en ole voinut lakata hymyilemästä kaiken koomisuudelle. Koti on yhä siivoamatta, mutta tiedän, ettei oikeasti vaadi paljon vaivaa viedä roskat ulos ja kerätä tyhjät kolapullot ja likaiset astiat olohuoneesta. Tilanne ei ole läheskään niin epätoivoinen kuin marttyyriminä halusi väittää sen olevan. Totuus on, että olen laiska ja aikaansaamaton, mutta siitä syyllistää minua ainoastaan oma pääni. Sama pää, joka toisinaan suhtautuu minuun alentuvasti ja arvostelevasti kuten unen leirikoululaiset; pää, joka on kolmen kuukauden aikana hyllyttänyt ainakin neljä tekstiä, joiden piti päätyä tänne.

whatever gets you through today

Kun on tarpeeksi monta päivää elänyt stressissä siitä, ettei oikeastaan saisi ajatella mitään muuta kuin Sitä Yhtä Asiaa, jonka deadline lähestyy mutta valmistuminen ei, pienenkin hetken sallittu lusmuilu tuntuu varsin ylelliseltä.

Koska tänään on tiedossa ahkerointia ahkeroinnin jälkeenkin, päätin sallia itselleni aamiaishetken Wayne'sissä. Siinä yhdessä tietyssä, jossa on paras lehtivalikoima ja usein myös paras musiikki.

Iso latte kanelisiirapilla rasvattomaan maitoon ja kylmäsavulohivoileipä; Duffyn miellyttävän pehmeä ääni (musiikkivalikoima ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä), ihana, kiiltäväsivuinen muotilehti täynnä kauniita ja kalliita asioita. Lehdessä oli juttu kaupungista, jonne matkustan keväämmällä, kahvi maistui juuri oikealta ja maitovaahdon määrä oli optimaalinen. Kun lähdin kahvilasta kohti yliopistoa, iPod shufflasi minulle Foo Fightersin Everlongin, yhden tämänhetkisistä suosikkienergisointikappaleistani. Nuolin huulilleni sataneet räntälumihiutaleet, vaikka niissä onkin pakokaasuja ja muita ilman epäpuhtauksia. Sää oli mitä epämiellyttävin, mutta kofeiinintäyteinen mieleni näki sulassa lumessa ja loskassa vain kevään merkkejä. Oli vapauttavan tyhjä ja innostuneen täysi olo yhtä aikaa.

Nyt on kuitenkin aika lopettaa haihattelu (ainakin teoriassa) ja palata jälleen Sen Yhden Asian pariin. Olkoon tämä teksti muistutuksena siitä, että ainakin juuri nyt uskon tuon Asian valmistuvan. Pian.

Ps. Useista tuotemerkkimaininnoista huolimatta tämä ei ole maksettu mainos.

so throw those curtains wide

Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä kirjoitin:

"Niin moni asia tuntuu niin oikealta juuri nyt. Kuvittelen, että jos vain jotenkin pystyisin pysymään tässä hetkessä, kaikki saattaisi olla hyvin. Tärkeät ihmissuhteet voivat hyvin, tunnen itseni motivoituneeksi ja inspiroituneeksi. Onnelliseksi. Haluan pysäyttää ajan ja tehdä kaikista hyvistä asioista viltin, jonka suojaan käpertyä. En halua ajatella asioita, jotka eivät oikeasti ole hyvin, tai kohdata huomista, jossa kaikki voi muuttua."

Teksti ei kuitenkaan päätynyt tänne, vaikka oli tarkoitus, sillä ennen kuin sain sen valmiiksi, minut valtasi jokin kummallisen luottavainen harmonian tunne. Usko siihen, että asiat järjestyvät, tai ennemminkin siihen, että vaikka ne eivät järjestyisikään juuri niin kuin minä haluan, selviän siitä huolimatta. Että muutos on väistämätöntä ja usein myös hyväksi. Ennen vuodenvaihdetta itkin sitä, että niin moni asia tulee muuttumaan ennemmin tai myöhemmin, nyt suunnittelen aikataulua gradulle ja valmistumiselle ja etsiskelen uutta työpaikkaa. 

En väitä, että olisin yhtäkkiä kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai perustavanlaatuisen muutoksen ajattelutavassani. Ajan nopea kuluminen on edelleen yhtä ahdistavaa, stressaan edelleen yhtä pienistä ja turhista asioista ja saan edelleen mistääneituleikinämitäänturhaedesyrittää-kohtauksia. Jokin pieni asia on kuitenkin naksahtanut paikalleen (tai sijoiltaan), ja sillä on ollut yllättävän suuri vaikutus. Tai kaikki voi tietenkin johtua myös yksinkertaisesti siitä, että tiedän päivän pidentyvän taas. Tällaisen pään kanssa ei voi koskaan olla varma.

Kyseisen ruuminosan kanssa ei myöskään voi olla varma, kuinka pitkään tämä hillityn innostunut positiivisuus kestää, sillä kaikki muutkin mielentilat seuraavat usein erään tietyn huvipuistolaitteen liikerataa. Vielä hetki sitten olin täynnä energiaa, kun kuulin ikkunasta penkkarikansan hurraahuutoja ja muistin oman penkkaripäiväni kirpeän pakkassään ja salapullon ja loppuunhuudetun äänen ja sen kokonaisvaltaisen toiveikkuuden tulevasta illasta ja tulevista vuosista. 

Seuraavassa hetkessä äänet ovat vaienneet, karkit lojuvat loskaisessa maassa ja tunnen itseni vähän vanhaksi. Teinimäinen innostus tuntuu yhtäkkiä kovin kaukaiselta, näytöltä tuijottava keskeneräinen tutkielma muistuttaa aikaansaamattomuudestani ja kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä mutta en tee ja siitä, missä pelkään epäonnistuvani. 

Sitten avaan parvekkeen oven ja huomaan, että ulkona pystyy selvästi aistimaan kevään. Samalla tavalla kuin loppukesästä tulee se ensimmäinen kerta, kun ilmassa on syksyä ja kesän tietää olevan ohi; vaikka tulisi vielä lämpimiä päiviä, jokin on muuttunut, kesä on antanut periksi syksylle. Ajattelen ensimmäistä terassiolutta, ensimmäistä puistopiknikkiä, ensimmäistä sukkahousutonta hamepäivää, simaa ja serpentiiniä, ja pim: tulevaa toiveikkaana odottava olotila palaa. Muistan taas pitäisi-äänten ja pelon taakse piiloutuneen luottavaisuuden tunteen. 

Palaan tutkielmadokumenttini ääreen, sillä minähän aion saada sen valmiiksi. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että myöhemmin siitä kasvaa gradu, jonka avulla valmistun, ja sitten opiskelijaelämäni on ohi ja joudun etsimään oikeita töitä ja pettymään kun en niitä saa, ja jos saan, ehkä kaikki on yhtäkkiä uutta ja vaikeaa, enkä voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai ehkä juuri siksi.

and it was all yellow grey

Kirjoitin pari kuukautta sitten, että syksy saattaa olla uusi suosikkivuodenaikani. Haluaisin tehdä lausahdukseen pienen tarkennuksen: tarkoitin alkusyksyä, sitä, kun iltojen pimeneminen on vielä uutta ja jännittävää ja puut ovat kauniin värisiä ja ilma kirpeää. En todellakaan tarkoittanut tätä syksyn ja talven välitilaa, kun ilma on latteaa eikä ole valoisaa silloinkaan, kun ei ole pimeää. Kaikki on harmaata, mitäänsanomatonta harmaata. Tylsää harmaata, joka valtaa mielen ja imee energiaa niin, ettei sitä enää yksinkertaisesti ole tarpeeksi kaikkeen, mitä pitäisi tai mitä haluaisin tehdä.

En jaksa keskittyä mihinkään, mikä vaatii vähänkään kehittyneempää aivotoimintaa. Virkeimmässä kofeiinintäyteisessä tilassakaan en pysty keskittymään esimerkiksi koulutehtäviin ennen sitä hetkeä, kun on ihan pakko. En pysty lukemaan edes kirjoja. Keksin tekosyitä vältelläkseni kirjoittamista, sillä kun yritän muodostaa lauseita, pääni menee oikosulkuun enkä pysty edes muistamaan, mitä oikeastaan muka halusin sanoa. Tämänkin kirjoittamiseen (tai kirjoittamisen välttelyyn) on mennyt neljättä viikkoa. Näiden muutaman kappaleen.

En jaksa kuunnella ihmisiä. Harmaimpina päivinäni olen suhteellisen kykenemätön arkipäiväiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tai en ehkä kykenemätön, mutta haluton. Töihin mennessä kävelen kauemmalle bussipysäkille välttääkseni aamun small talkin puolituttujen työkavereiden kanssa, bussiin noustuani pujahdan nopeasti ensimmäiseen vapaaseen penkkiin katsomatta ympärilleni. Koululla kuljen kuulokkeet korvilla ja vältän katsekontaktia, etten vahingossa näkisi tuttuja, joiden kanssa täytyisi vaihtaa kuulumisia.

En jaksa edes ahdistua kyvyttömyydestäni tehdä mitään, vaan olen jollakin tapaa lakannut välittämästä siitä. Olen lipsunut syömissäännöistäni ja jättänyt luentoja väliin, enkä ole edes yrittänyt potkia itseäni tekemään jotain liikunnallista. Haluaisin vain linnoittautua sänkyyn Pojan kanssa, nukkua ja nauttia toisen ihosta. Niin paljon kuin olenkin satunnaista sosiaalisuutta vältellyt, tärkeiden ihmisten fyysinen(kin) läheisyys on ollut täsmälääke harmautta vastaan. Vieraiden ihmisten lähellä oleminen ahdistaa, mutta tiettyjen omien ihmisten läheisyys rauhoittaa. 

Toissa viikolla satoi lunta, ja eräänä päivänä syksy tuntui yhtäkkiä muuttuneen kevättä muistuttavaksi kirkkaudeksi. Aurinkokin näyttäytyi muutamaan otteeseen, ja iloitsin suunnattomasti jopa puhtaan pyykkilastin kirkkaista väreistä. Nyt lumi on tietysti jo sulanut pois ja harmaus tullut takaisin entistä pahempana, mutta mieleen se ei ole enää iskenyt ihan niin voimakkaana ilmiönä. Väsymys on viime päivinä ollut enemmän fyysistä kuin sitä toista laatua. Ja vaikkei luonnonvalon puutteeseen ole luvassa pidempiaikaista helpotusta vielä muutamaan kuukauteen, maailmassani on onneksi muunlaisia valonlähteitä: ihmisiä, joiden lähelläolo synnyttää energiaa - niitä, jotka kerta toisensa jälkeen saavat maailman näyttämään värikkäältä.

(Silti ei haittaisi, jos olisi aikaa ja rahaa lähteä hetkeksi katselemaan luonnossa esiintyviä värejä jonnekin hiukan lähemmäs päiväntasaajaa.)

happy birthday dear mister president

Näin muutama viikko sitten valokuvan, joka on otettu eräänä toukokuisena aamuyönä vuonna 2004. Olin tähän asti ollut tietämätön kuvan olemassaolosta, ja kuvaushetki oli liuennut mielessäni muistojen kohinaan, sekoittunut massaksi, josta on mahdotonta enää eritellä selkeitä muistikuvia. On kuin olisin saanut pienen palan elämääni takaisin, kun näin kuvan. 

En edelleenkään pysty muistamaan kuvanottohetkeä tarkasti, ainoastaan sen tunnetilan, jonka olen vuosien varrella luonut itselleni tuosta yöstä. Takana oli ilta, jona tein typeryyksiä, koska piti todistaa jotain jollekulle. Itselleni kai. Tuolla kertaa kyse oli vain pienestä virhearviosta alkoholinsietokykyni suhteen, mutta tunsin itseni todella typeräksi ja pieneksi. Hävetti ja oli paha mieli, että olin pilannut hyvän illan. 

Kuvassa istun bussipysäkillä erään ystäväni kanssa. En muista sanaakaan siitä, mitä puhuimme, mutta muistan, että kun halusin vajota maan alle häpeissäni, tuo pelastava enkeli vakuutteli - ehkä sanoin, ehkä pelkällä hyväksyvällä läsnäolollaan - ettei ole syytä vaipua epätoivoon. Että virheiden tekeminen on inhimillistä. Että kelpaan kaikesta huolimatta. Olin ollut typerä ja olisin ansainnut sättimistä, mutta sen sijaan sain ymmärrystä ja välittämistä ihmiseltä, jonka olin tuntenut vasta pari kuukautta.

Tuo neljän vuoden takainen valokuva ja siihen liittyvä olo ovat totta edelleen: kyseinen ystävä on nähnyt minut parhaimmillani, mutta myös huonoimmillani, ja kaikesta huolimatta tämä edelleen välittää, hyväksyy ja ymmärtää. Vain todella harva ihminen tietää heikkouksistani ja virheistäni yhtä paljon, ja silti tämä äskettäin sanoi minua viisaaksi. Kaikki valokuvan ja nykyhetken välillä tapahtunut huomioon ottaen on oikeastaan aikamoinen saavutus, että olemme tulleet tähän - kuten eräs kuvanottohetkellä paikalla ollut henkilö sanoi nähdessään meidät pari kuukautta sitten, on "mykistävää", että kaiken jälkeen olemme näin hyviä ystäviä. Mykistävää, tosiaan. 

Tänä päivänä vuosia sitten kyseinen ystäväni tuli tähän maailmaan, ja onneksi myöhemmin myös minun maailmaani. 

Hyvää syntymäpäivää, rakas pj.

she's the top of the top she's the best, yes!

Vielä pari tuntia sitten minusta tuntui tuolta. Että olen paras ja pystyisin mihin tahansa. Kuuntelin pirteää musiikkia ja pursusin positiivista energiaa; vaikka ulkona oli pilvisen harmaata, näin vain värikkäät lehdet, jotka leijuivat kauniisti tuulessa. Ajattelin, että olen nuori, älykäs ja näytän hyvältä, ja saisin vaikka koko maailman pikkusormeni ympärille, jos se sattuisi minua huvittamaan. Olon maanisuus nauratti, vaikka olisi pitänyt tietää, mitä siitä niin usein seuraa.

Pieni hetki käänsi kaiken ympäri. Pieni muistutus siitä, miten typerä osaan olla, ja yhtäkkiä tuo aiempi olo suorastaan ivaa minua. Miten pystyit edes kuvittelemaan kaikkien noiden asioiden olevan puoliksikaan totta? Tukka on huonosti, paita rytyssä, unohdin laittaa aamulla deodoranttia, unessakin teinit pilkkaavat minua siitä, etten valmistu koskaan. Työpaikan ikkunoiden takana ulkomaailma näyttää värittömältä ja pimeältä, vaikka kello ei ole neljääkään. Kaikki ne asiat, joista minulla oli hyvä mieli, tuntuvat kääntyvän minua vastaan. Viime päivinä minua vaivanneet asiat yrittävät taas löytää tiensä pintaan, vaikka olen käskenyt niiden pysyä poissa, koska niiden pitäisi olla jo loppuunkäsiteltyjä. Vaan eivät ole. Ne huutavat päin naamaa, miten niin moni yritykseni on TURHAATURHAATURHAA. Että olen tuomittu epäonnistumaan tietyissä asioissa jo sillä hetkellä, kun päätän yrittää. Ja ettei minusta tule tämän parempi, vaikka tiedostan puutteeni. Koska en ole tarpeeksi hyvä muuttuakseni.

En kuitenkaan ole valmis alistumaan tuon ivan ja ryöpytyksen alle, vaan taistelen vastaan - ihan vaikka siksi, että on perjantai. Olisi niin helppo alistua ja vaipua tympeyteen, mutta olen tämän viikon osalta jo kurkkuani myöten täynnä turhautumista ja alistuneisuutta. Päätän nousta alivoima-asemastani jättämällä otsikoksi lainauksen salaiselta anti-angstauslääkkeeltäni sen sijaan, että olisin lainannut Zen Cafén kappaletta Laiska, tyhmä ja saamaton. Seuraavaksi aion hakea juoma-automaatista energiajuomaa ja ihailla aiemmin päivällä ostamaani pinkkiä meikkilaukkua. Sen sisäpinnassa on ihania erivärisiä palloja. Aseeni ovat yksinkertaiset mutta voitokkaat, luulen.

Tätä kirjoittaessani tuo maniahuumasta seurannut henkistä krapulaa muistuttava olo on jo haalistumassa: nauroin juuri huonolle murrevitsille. Ääneen. I'm back in the game, baby!