and it was all yellow grey
Kirjoitin pari kuukautta sitten, että syksy saattaa olla uusi suosikkivuodenaikani. Haluaisin tehdä lausahdukseen pienen tarkennuksen: tarkoitin alkusyksyä, sitä, kun iltojen pimeneminen on vielä uutta ja jännittävää ja puut ovat kauniin värisiä ja ilma kirpeää. En todellakaan tarkoittanut tätä syksyn ja talven välitilaa, kun ilma on latteaa eikä ole valoisaa silloinkaan, kun ei ole pimeää. Kaikki on harmaata, mitäänsanomatonta harmaata. Tylsää harmaata, joka valtaa mielen ja imee energiaa niin, ettei sitä enää yksinkertaisesti ole tarpeeksi kaikkeen, mitä pitäisi tai mitä haluaisin tehdä.
En jaksa keskittyä mihinkään, mikä vaatii vähänkään kehittyneempää aivotoimintaa. Virkeimmässä kofeiinintäyteisessä tilassakaan en pysty keskittymään esimerkiksi koulutehtäviin ennen sitä hetkeä, kun on ihan pakko. En pysty lukemaan edes kirjoja. Keksin tekosyitä vältelläkseni kirjoittamista, sillä kun yritän muodostaa lauseita, pääni menee oikosulkuun enkä pysty edes muistamaan, mitä oikeastaan muka halusin sanoa. Tämänkin kirjoittamiseen (tai kirjoittamisen välttelyyn) on mennyt neljättä viikkoa. Näiden muutaman kappaleen.
En jaksa kuunnella ihmisiä. Harmaimpina päivinäni olen suhteellisen kykenemätön arkipäiväiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tai en ehkä kykenemätön, mutta haluton. Töihin mennessä kävelen kauemmalle bussipysäkille välttääkseni aamun small talkin puolituttujen työkavereiden kanssa, bussiin noustuani pujahdan nopeasti ensimmäiseen vapaaseen penkkiin katsomatta ympärilleni. Koululla kuljen kuulokkeet korvilla ja vältän katsekontaktia, etten vahingossa näkisi tuttuja, joiden kanssa täytyisi vaihtaa kuulumisia.
En jaksa edes ahdistua kyvyttömyydestäni tehdä mitään, vaan olen jollakin tapaa lakannut välittämästä siitä. Olen lipsunut syömissäännöistäni ja jättänyt luentoja väliin, enkä ole edes yrittänyt potkia itseäni tekemään jotain liikunnallista. Haluaisin vain linnoittautua sänkyyn Pojan kanssa, nukkua ja nauttia toisen ihosta. Niin paljon kuin olenkin satunnaista sosiaalisuutta vältellyt, tärkeiden ihmisten fyysinen(kin) läheisyys on ollut täsmälääke harmautta vastaan. Vieraiden ihmisten lähellä oleminen ahdistaa, mutta tiettyjen omien ihmisten läheisyys rauhoittaa.
Toissa viikolla satoi lunta, ja eräänä päivänä syksy tuntui yhtäkkiä muuttuneen kevättä muistuttavaksi kirkkaudeksi. Aurinkokin näyttäytyi muutamaan otteeseen, ja iloitsin suunnattomasti jopa puhtaan pyykkilastin kirkkaista väreistä. Nyt lumi on tietysti jo sulanut pois ja harmaus tullut takaisin entistä pahempana, mutta mieleen se ei ole enää iskenyt ihan niin voimakkaana ilmiönä. Väsymys on viime päivinä ollut enemmän fyysistä kuin sitä toista laatua. Ja vaikkei luonnonvalon puutteeseen ole luvassa pidempiaikaista helpotusta vielä muutamaan kuukauteen, maailmassani on onneksi muunlaisia valonlähteitä: ihmisiä, joiden lähelläolo synnyttää energiaa - niitä, jotka kerta toisensa jälkeen saavat maailman näyttämään värikkäältä.
(Silti ei haittaisi, jos olisi aikaa ja rahaa lähteä hetkeksi katselemaan luonnossa esiintyviä värejä jonnekin hiukan lähemmäs päiväntasaajaa.)
2 kommenttia:
2. helmikuuta 2009 klo 15.52 , Anonyymi kirjoitti...
Heeii, vähän nopeempaa postaustahtia >:[ En usko olevani ainoa blogisi lukia. Kivoja kirjotuksia.
4. helmikuuta 2009 klo 15.42 , sihteeri kirjoitti...
Ah, kiitos potkusta. Uusi teksti on tuloillaan.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu