feel the rain on your skin, no one else can feel it for you

Ulkona sataa.

Istun ikkunalla ja katson lasista heijastuvaa kuvaani. Rintakehä liikkuu hitaasti ylös-alas, ylös-alas; näen hengittäväni. Juuri nyt, juuri tässä: ikkunan takana vain ääriviivoin pimeässä erottuva maisema oli vielä hetki sitten vieras, mutta on nyt määrittänyt maailmaani lukuisten päivien ajan. Päiviä on ollut jo niin monta, etten enää erota niitä toisistaan - ne muodostavat ajanjakson, joka muistoissa koostuu hetkistä, ei erillisistä päivistä. Tiedän, että myöhemmät ajatukseni tästä näkymästä tulevat olemaan haikeita ja kaipaavia. 

Pimentynyt kesäyö ei ole synkkä, horisontti lupaa valoa jo parin tunnin päähän. Avaan ikkunan haistaakseni sateen, mutta pelkkä tuoksu ei riitä. Lähden ulos, salaa.