the rest is still unwritten

Neljän vuoden päästä olympialaiset järjestetään Lontoossa, sanoi eilen setä radiossa. 

Nyt en voi lakata ajattelemasta, mitä muuta neljän vuoden päästä tapahtuu. Minulle, meille. Missä me olemme, mitä teemme ja kenen kanssa. 

Kun kuulin radiosta tuon lauseen, istuin autossa kolmen Tärkeän kanssa. Olin jonkinasteisessa krapulassa ja väsynyt muutaman lattialla nukutun tunnin jäljiltä, mutta jollakin tapaa kovin tyyni ja onnellinen. Kokonainen. En olisi ollut mieluummin missään muualla kenenkään muun kanssa. Katsoin ikkunasta sinistä taivasta ja aurinkoa ja tunsin haikeutta kesän päättymisestä: oli juuri se alistuneen kaihoisa ja silti pehmeä olo, kun tietää jonkun hyvän asian päättyvän, mutta tietää myös, että sen päättyminen on väistämätöntä ja oikein.

Kun olympialaiset neljän vuoden päästä alkavat ja aika tuntuu taas kerran kulkeneen niin järjettömän nopeasti, haluan muistaa tuon hetken autossa. Sen, miten en edes halunnut ajatella neljän vuoden päähän, koska Nyt on niin hyvä. Moni nyt kovin kaukaiseltakin tuntuva vaihtoehto on todennäköisempi kuin se, että neljän vuoden päästä olemme yhdessä krapula-aamuna, oman porukan vuosittaisesta loppukesän kokoontumisesta tulossa, siskonpedissä nukkuneina, itsemme tärviölle nauraneina, samoina meinä. Ajatus on surullinen mutta tosi, eikä tarkemmin ajateltuna oikeastaan niin kovin surullinenkaan. Surullisempaa kai olisi, jos elämä juuttuisi paikoilleen. 

(Voisi se silti toisinaan hetkeksi juuttua.)