so throw those curtains wide

Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä kirjoitin:

"Niin moni asia tuntuu niin oikealta juuri nyt. Kuvittelen, että jos vain jotenkin pystyisin pysymään tässä hetkessä, kaikki saattaisi olla hyvin. Tärkeät ihmissuhteet voivat hyvin, tunnen itseni motivoituneeksi ja inspiroituneeksi. Onnelliseksi. Haluan pysäyttää ajan ja tehdä kaikista hyvistä asioista viltin, jonka suojaan käpertyä. En halua ajatella asioita, jotka eivät oikeasti ole hyvin, tai kohdata huomista, jossa kaikki voi muuttua."

Teksti ei kuitenkaan päätynyt tänne, vaikka oli tarkoitus, sillä ennen kuin sain sen valmiiksi, minut valtasi jokin kummallisen luottavainen harmonian tunne. Usko siihen, että asiat järjestyvät, tai ennemminkin siihen, että vaikka ne eivät järjestyisikään juuri niin kuin minä haluan, selviän siitä huolimatta. Että muutos on väistämätöntä ja usein myös hyväksi. Ennen vuodenvaihdetta itkin sitä, että niin moni asia tulee muuttumaan ennemmin tai myöhemmin, nyt suunnittelen aikataulua gradulle ja valmistumiselle ja etsiskelen uutta työpaikkaa. 

En väitä, että olisin yhtäkkiä kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai perustavanlaatuisen muutoksen ajattelutavassani. Ajan nopea kuluminen on edelleen yhtä ahdistavaa, stressaan edelleen yhtä pienistä ja turhista asioista ja saan edelleen mistääneituleikinämitäänturhaedesyrittää-kohtauksia. Jokin pieni asia on kuitenkin naksahtanut paikalleen (tai sijoiltaan), ja sillä on ollut yllättävän suuri vaikutus. Tai kaikki voi tietenkin johtua myös yksinkertaisesti siitä, että tiedän päivän pidentyvän taas. Tällaisen pään kanssa ei voi koskaan olla varma.

Kyseisen ruuminosan kanssa ei myöskään voi olla varma, kuinka pitkään tämä hillityn innostunut positiivisuus kestää, sillä kaikki muutkin mielentilat seuraavat usein erään tietyn huvipuistolaitteen liikerataa. Vielä hetki sitten olin täynnä energiaa, kun kuulin ikkunasta penkkarikansan hurraahuutoja ja muistin oman penkkaripäiväni kirpeän pakkassään ja salapullon ja loppuunhuudetun äänen ja sen kokonaisvaltaisen toiveikkuuden tulevasta illasta ja tulevista vuosista. 

Seuraavassa hetkessä äänet ovat vaienneet, karkit lojuvat loskaisessa maassa ja tunnen itseni vähän vanhaksi. Teinimäinen innostus tuntuu yhtäkkiä kovin kaukaiselta, näytöltä tuijottava keskeneräinen tutkielma muistuttaa aikaansaamattomuudestani ja kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä mutta en tee ja siitä, missä pelkään epäonnistuvani. 

Sitten avaan parvekkeen oven ja huomaan, että ulkona pystyy selvästi aistimaan kevään. Samalla tavalla kuin loppukesästä tulee se ensimmäinen kerta, kun ilmassa on syksyä ja kesän tietää olevan ohi; vaikka tulisi vielä lämpimiä päiviä, jokin on muuttunut, kesä on antanut periksi syksylle. Ajattelen ensimmäistä terassiolutta, ensimmäistä puistopiknikkiä, ensimmäistä sukkahousutonta hamepäivää, simaa ja serpentiiniä, ja pim: tulevaa toiveikkaana odottava olotila palaa. Muistan taas pitäisi-äänten ja pelon taakse piiloutuneen luottavaisuuden tunteen. 

Palaan tutkielmadokumenttini ääreen, sillä minähän aion saada sen valmiiksi. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että myöhemmin siitä kasvaa gradu, jonka avulla valmistun, ja sitten opiskelijaelämäni on ohi ja joudun etsimään oikeita töitä ja pettymään kun en niitä saa, ja jos saan, ehkä kaikki on yhtäkkiä uutta ja vaikeaa, enkä voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai ehkä juuri siksi.