and i'll hide away for another day

Näin aamulla unta, jossa yläasteikäiset kanssaleirikoululaiset suhtautuivat minuun alentuvasti, koska minulla oli aina väärät vaatteet, väärät välineet tai väärät mielipiteet. Tunsin itseni typeräksi ja araksi, ja mitä enemmän yritin olla oikeammanlainen, sitä naurettavampi olin. Tiesin, että jos vain lakkaisin yrittämästä niin toivottoman paljon ja olisin oma itseni, voisin kuulua joukkoon, mutta en osannut lakata teeskentelemästä. En pystynyt muuttamaan asetelmaa, johon olin juuttunut.

Heräsin ahdistuneena ja hengästyneenä. Olin vihainen ihmisille, koska minua oli kohdeltu niin huonosti, ja vihainen itselleni, että olin alistunut siihen käytännössä vastustelematta. Poden usein huonoa omatuntoa arkivapaapäivänä pitkään nukkumisesta, mutta kiukkuisena herääminen on minulle todella harvinaista. Kirosin ääneen laiskuuttani ja liiasta unesta johtuvaa päänsärkyä, kun raahauduin ylös sängystä nälkäisenä kuin laihdutuskuurilainen.

Kaapeissa ei tietenkään ollut ruokaa, koska en ollut jaksanut käydä kaupassa illalla, ja keittiössä haisi pahalta, koska en ollut viitsinyt viedä roskia. Olohuoneessa pyykkiläjä odotti viikkausta ja kaappiin siirtämistä, vaaka näyti nälästä huolimatta ihan liian korkeita lukemia. Marmatin tilanteesta hetken parille ystävälle internetin välityksellä, kunnes koko surkuttelu alkoi naurattaa, ja musiikin avulla energisoiduin tekemään aamiaiseksi teeleipiä ja keittämään kahvia. Leipien paistumista odotellessani laitoin astioita tiskikoneeseen, petasin sängyn ja siirsin osan pyykeistä kaappeihin, mutta täydet roskikset keittiössä olivat lopulta liikaa. Syyllistävät äänet palasivat ja aiempi kiukku muuttui kyyneliksi.

Päätin unohtaa ylivoimaiselta tuntuvan ajatuksen siivoamisesta ja avasin vielä lukemattomana pöydällä odottavan naistenlehden. Hömppäterapia ei kuitenkaan toiminut: kääntelin sivuja itku kurkussa, kun artikkelien aiheet toivat mieleen vain ratkaisuttomia ongelmia ja lisää syyllistäviä ajatuksia. Kiukutti, että annoin itseni itkeä ja marttyroida turhasta sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää. Seinien päällekaatuminen ja itsesäälissä vellominen on jokseenkin ymmärrettävää tiettyyn aikaan kuukaudesta, mutta se aika ei ole nyt lähelläkään. Suututti, etten voinut hallita itseäni ja yksinkertaisesti päättää olla hyväntuulinen.

Lehden loppupuolella oli kuitenkin artikkeli kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta ja lopuksi erään kirjailijan suosituksia kesälukemiseksi. Itsesääli vaihtui innostukseksi uusista kaunokirjallisista kokemuksista ja päätin piristää itseäni raikkaalla sadeilmalla ja saalistusretkellä kirjastoon. Samalla voisin viedä roskia, eli vihdoin saisin tehtyä myös jotain hyödyllistä!

Tai sitten en. Joinakin päivinä ei yksinkertaisesti pitäisi edes yrittää, koska mikään ei kuitenkaan onnistu: ulko-ovelle päästyäni tiputin sen kaikista pahanhajuisimman roskapussin maahan ja eteisen lattia täyttyi kahvinpuruista ja omenankuorista ja muista epämääräisistä asioista, joita en halua tarkemmin kuvailla. (Olenko maininnut, että vihaan roskiksen hajua aivan suhteettoman paljon?) En silti antanut takaiskun lannistaa minua, vaan siivottuani jäljet jatkoin urheasti taisteluani paremman mielen puolesta.

Kirjaston lainausautomaatille kävellessäni olin jo melkein hyvällä tuulella. Kyseinen automaatti ei kuitenkaan hyväksynyt kirjastokorttiani, joten päätin jonottaa lainauspalvelutiskille, vaikka käyttämäni kortti ei ole minun vaan Pojan (sillä omani katosi tai "katosi" vuosia sitten, kun myöhästymismaksuja oli huomaamatta kertynyt niin paljon, että päätin olla maksamatta niitä pois). Tiskin nainen tietysti totesi, etten ole kortin haltija, mutta että avopuolisoiden tapauksessa asiassa voitaisiin joustaa, ellei kortilla olisi niin paljon myöhästymismaksuja. Hetken aikaa olin sanaton, sillä olin mielestäni pitänyt huolta, ettei lainauskiellon raja ollut ylittynyt, mutta ilmeisesti en ollut tehnyt sitäkään tarpeeksi hyvin. Sen lisäksi, että koko reissu oli pilalla, epäonnistumistani oli todistamassa suuri joukko tiskille jonottavia ihmisiä. Asian olisi varmasti saanut hoidettua esimerkiksi maksamalla rästit pois palautustiskillä, mutta olin jo niin lannistunut ja nolona, etten kyennyt enää ajattelemaan tarpeeksi pitkälle, vaan hipsin vähin äänin ulos se kuuluisa häntä koipien välissä.

Ulkona sade kasteli kenkäni, mutta olin liian äimistynyt kiinnittääkseni siihen huomiota. Yritin keskittyä olemaan purskahtamatta itkuun keskellä ihmisvilinää, kunnes yhtäkkiä minua alkoi naurattaa. Koko päivä tuntui lähinnä surkuhupaisalta, ja oloni lähenteli hysteriaa. Pari vastaantulijaa katsoi minua epäluuloisesti, koska nauroin sateelle päin naamaa, ja se tietysti nauratti vielä lisää.

Kotiin palattuanikaan en ole voinut lakata hymyilemästä kaiken koomisuudelle. Koti on yhä siivoamatta, mutta tiedän, ettei oikeasti vaadi paljon vaivaa viedä roskat ulos ja kerätä tyhjät kolapullot ja likaiset astiat olohuoneesta. Tilanne ei ole läheskään niin epätoivoinen kuin marttyyriminä halusi väittää sen olevan. Totuus on, että olen laiska ja aikaansaamaton, mutta siitä syyllistää minua ainoastaan oma pääni. Sama pää, joka toisinaan suhtautuu minuun alentuvasti ja arvostelevasti kuten unen leirikoululaiset; pää, joka on kolmen kuukauden aikana hyllyttänyt ainakin neljä tekstiä, joiden piti päätyä tänne.