half-awake in a fake empire

Minulle tulee toisinaan selväjärkisyyskohtauksia, joiden aikana näen asiat vähän enemmän järjellä ja vähän puolueettomammin kuin normaalisti. Eilen illalla hampaita pestessäni sain taas sellaisen. Tajusin, että olen viime aikoina eriytynyt liiaksi todellisuudesta ja unohtanut, että tässä maailmassa on muitakin oikeita ihmisiä kuin minä. Kuplani pinta on ollut niin samea, etten ole enää nähnyt ulos tarpeeksi hyvin. 

Olen sanonut asioita, joita ei koskaan pitänyt sanoa ääneen, ja käyttäytynyt jokseenkin irrationaalisesti, aivan kuin voisin tehdä mitä tahansa välittämättä väärinkäsityksistä, koska minä tiedän, miten asiat oikeasti ovat. Olen taas käyttäytynyt niinkuin maailma olisi pelkästään minun pääni sisällä. 

Valitettavasti selväjärkisyyskohtausten luonteeseen kuuluu, että ne kestävät yleensä vain hetken. Sen jälkeen muka-selkeät ajatukset alkavat haalistua ja tuntuvat ei-sittenkään-niin-tärkeiltä. Olen eilisiltaisen kaltaisessa mielentilassa tehnyt monta hyvää päätöstä, jotka seuraavana hetkenä ovat haihtuneet ilmaan. Ehkä niin on hyvä, tai ehkä ei. Juuri nyt en oikeastaan tiedä.

Luulen joka tapauksessa, että elämä ainaisessa selväjärkisyydessä olisi melko väritöntä eikä tuntuisi miltään.

The National - Fake Empire

"Kerro lapsuudestasi"

Luin äskettäin tekstiä, jossa henkilön tietyt ongelmat juonsivat juurensa tämän lapsuuteen, joka ilmeisesti ei ollut millään tavoin helppo. Vanhemmat saivat uskomaan, ettei tämä ole tarpeeksi hyvä, ettei kelpaa mihinkään. 

Minun lapsuuteni on ollut hyvä, eikä mitenkään kovin vaikea. Vaikeus, siinä määrin kun sitä nyt voidaan sanoa olleen, on tullut vasta sitä mukaa, kun olen kasvanut ja alkanut itse tehdä asioista vaikeita. Minua on aina kannustettu ja tuettu, minua on aina kohdeltu hyvin ja reilusti ja pidetty selvät rajat. Olen luottanut vanhempiini ja he minuun, siskoni on ollut paras ystäväni ja äidillekin olen kertonut pitkään hyvin paljon asioistani. Perheeni ei enää nykyään ole mikään idyllinen kuva onnellisesta perheestä, mutta lapsuudessani se aika pitkälti sitä oli, ainakin minulle. 

Siispä - mikä minua vaivaa? 

Miksi minun on toisinaan niin vaikea uskoa, että kelpaan? Miksi tarvitsen ystäviltäni jatkuvasti muistutuksia, että he oikeasti pitävät minusta? Miksi jokaisen pienenkin epäsovun jälkeen pelkään hetken, ettei Poika enää rakasta minua? Miksi minusta usein tuntuu, etten osaa toimia oikeassa, todellisessa maailmassa, että elän oman kuplani sisällä, sillä en pärjäisi sen ulkopuolella? 

Miksi teen jatkuvasti asioita, joita ei pitäisi tehdä? Miksi poden niistä asioista huonoa omatuntoa, vaikkeivät ne edes ole niin kovin kamalia, ja mikäli niistä täytyy potea huonoa omatuntoa, niin miksi sitten teen niitä? Miksi minulla on päähänpinttymä pitäisi-sanasta? Kuka sanoo, että pitäisi tätä tai ei pitäisi tuota? Miksi kotona pitäisi aina olla siistiä, miksi pitäisi valmistua ja kasvaa aikuiseksi? Kuka sanoo, että olen huono ihminen, jos en tee niinkuin pitäisi? Mistä nuo pitäisit ylipäänsä tulevat?

Vihdoin.

Eilen, lähes ennenkokemattomassa sokeri- ja kofeiinimaniassa päätin, että teen tämän. Että aloitan "julkisen" kirjoittamisen, huolimatta yhdestäkään seuraavista ajatuksista: "Mitä sanottavaa sulla muka on?" "Et saa kuitenkaan kirjoitettua säännöllisesti." "Ketään ei kiinnosta." "Kuka tahansa voi lukea, mitä kirjoitat."

Päätin, ja tein. Varsågoda.