...in another way, from another point of view

Lähden aamulla pois, vähäksi aikaa.

Vaikka alunperin olin kovin vastahakoinen koko reissua kohtaan, olen oikeastaan aika innoissani. On ollut niin paljon muuta ajateltavaa, etten ole ehtinyt edes stressata tai jännittää. Ostin matkavakuutuksenkin juuri äsken, seitsemän tuntia ennen matkan alkua. 

Kuukauteen en ole saanut mitään itsesensuurini läpi. Olen ollut kyllästynyt moneen asiaan, enkä vähiten itseeni - siksikin lähtö innostaa: jos lähden pois täältä, missä minut tunnetaan, missä olen joka päivä, ehkä pääsen pakoon myös itseäni. 

Kävin viikko sitten kotikotona, ja se on aina vähän kummallista. Että olen siellä vain käymässä. Tuntuu, että voisin milloin tahansa palata takaisin siihen elämään, joka silloin oli, että maailma siellä pysyy aina sellaisena kuin se oli silloin. Tietenkään niin ei ole, ja sen takia kotona käyminen on niin hämmentävää. Oma elämä on niin eri maailmassa.

Vitsailin äidin kanssa siitä, miksei minun paha mieleni johda ruokahaluttomuuteen ja siten laihtumiseen. "Ehkä sulla ei oo koskaan ollut niin paha mieli." Kommentti sai minut osittain vihaiseksi (mistä tämä tietää, miltä minusta tuntuu ja miltä ei), osittain helpottuneeksi (ettei tiedä), mutta suurimmaksi osaksi se lisäsi kyllästyneisyyttäni. Olen kyllästynyt puolustelemaan, vaikkakin lähinnä itselleni, olojani ja oikeuttani mihinkään negatiiviseen tunteeseen. 

Olen ollut myös liian itsetietoinen, keskittynyt liikaa siihen, miltä sanani kuulostavat toisten ihmisten korviin, miltä näytän toisten silmissä. Se jos mikä on kyllästyttävää: kaikkia tekemisiään ja sanomisiaan jää miettimään jälkikäteen, kunnes lopulta katsoo parhaaksi olla mahdollisimman paljon hiljaa ja itsekseen.

Viime keskiviikkona kuitenkin tapahtui jotain. Olin lupautunut mukaan erääseen aktiviteettiin, joka toi mieleen nöyryyttäviä muistoja yläasteajoilta, ja aamulla herätessäni tiesin, että voin joko jännittää ja stressata tai Päättää, että kaikki menee hyvin. Valitsin jälkimmäisen; päätin, että päivästä tulisi voitokas. Että minä olisin voitokas. Ja olinkin, useamman päivän ajan. 

Lauantaina voitokkuus uhkasi horjua ja liika itsetietoisuus yritti taas ottaa vallan. Ajatus vieraista ihmisistä illan juhlissa sai minut tuntemaan itseni pieneksi ja araksi, enkä tiennyt, miten hyvin osaisin leikkiä sosiaalista olentoa. Harkitsin linnoittautuvani kotiin koko illaksi, mutta Eräät Tärkeät lupasivat suojella, jos lähtisin. "Sano vaan sit jos sua pelottaa." Ei tarvinnut sanoa, sillä noiden Tärkeiden lähellä ei pelottanut. Ymmärsin, että aina ei tarvitse jaksaa olla voitokas, sillä on ihmisiä, jotka pitävät minusta (huolta) silloinkin, kun olen häviöllä taistelussa itseäni vastaan. 

Vaikka nyt onkin hyvä olo, olen iloinen, että pääsen hetkeksi pois. Ikävöin varmasti takaisin heti ensimmäisenä iltana, mutta viime aikoina vapaasti hengittäminen on toisinaan ollut turhan vaivalloista; kolme viikkoa muualla avannee hengitystiet.