there's a certain sound when everything you need can be found

Viideltä sunnuntaiaamuna tuijotin kattoa ja kuuntelin kolmen ihmisen puolikuorsausta. Olin niin väsynyt, että hihittelin ääneen omille ajatuksilleni tilanteen koomisuudesta ja iloitsin suunnattomasti, että minulla oli peitto, tyyny ja yllättävän pehmeä makuualusta. Ennen kuin ehdin vaipua uneen, sain tekstiviestin Pojalta, ja sille hymyillessäni tajusin yhtäkkiä, miten hyvin kaikki oli juuri silloin.

Olin tanssinut jalkani rikki ja pääni tyhjäksi turhista ajatuksista, ja nyt vieressäni tuhisi kaksi parhaista ystävistäni, joiden kanssa olin juuri viettänyt monta nauruntäyteistä tuntia. Muutamaa hetkeä aiemmin olin saanut puhelun ihmiseltä, joka sai taas yhdellä ainoalla lauseella minut tuntemaan oloni tärkeäksi tässä maailmassa. Kädessäni oli edelleen tuo viesti Pojalta, ja tunsin olevani nuori ja kaunis ja rakastettu ja pystyväni mihin tahansa, vain koska olen juuri minä enkä kukaan muu. Olin väsynyt ja kipeä, mutta elossa, ja kovin onnellinen siitä. Sillä hetkellä minulla oli Kaikki. 

Kuka olisi arvannut, että tuo certain sound on humalainen kuorsaus. 

Unesta ja unohtamisesta

Näin pari yötä sitten unta, jossa jokin typerä seurapeli muuttui oikeaksi taisteluksi vapaudesta ja elämästä. Vihollisia vaani joka puolella, piileskely oli vaikeaa, vaara todellinen ja lähellä. En kuitenkaan ollut yksin, vaan kanssani ahdingossa oli eräs ystäväni X, jonka pyynnöstä olin alunperin peliin suostunut, vaikka pilkkasinkin tätä niin huonon pelin pitämisestä hyvänä ajanvietteenä.

Piileskelimme kaksin puskien alle kaivamassamme kuopassa ja seurasimme tilannetta odottaen sopivaa pakohetkeä. Pelkäsin kuollakseni, ja ainoa asia, joka pelostani huolimatta piti minut rauhallisena ja selväjärkisenä, oli X:n käsi minun kädessäni. Koko pitkän piileskelyepisodin ajan tuo käsi oli minun kädessäni, ja vielä pakoon juostessamme X piti kiinni, veti minua perässään, kun en enää itse olisi uskaltanut liikkua.

Ennen tuota unta olin, täysin perusteetta ja ainoastaan salaa oman pääni sisällä, kyseiselle ystävälle hieman näreissäni eräästä pienestä ja näennäisesti merkityksettömästä asiasta, jonka tämä sanoi muutama päivä sitten. Tai oikeastaan jätti sanomatta. Tämän merkityksettömän, sanomatta jätetyn asian takia kuvittelin, että kyseinen ihminen ei enää pidä minusta, ja olin salaa katkera. Hetken ajan kuvittelin tosissani niin, sillä unohdan helposti. Unohdan, että henkilö A pitää minusta tai ettei henkilö B vihaa minua tai että henkilö C viihtyy seurassani. Unohdan sellaisia asioita, vaikka ne sanottaisiin minulle suoraan tai muuten tehtäisiin hyvin selväksi. Unohdan joskus piankin ja niin täysin, että tarvitsen toisinaan muistutuksia. Niiden ei tarvitse olla sanallisia, vaan muistutukseksi kelpaa erinomaisesti esimerkiksi merkitsevä katse, oikeanlainen kommentti sopivaan väliin, olkapään kosketus tai jostakin vanhasta inside-jutusta muistuttaminen. Mikä tahansa merkki siitä, että kuulun. 

Tiedän kyllä, että tuollaisten asioiden "unohtaminen" on naurettavaa. Ja yleensä tiedän myös, etteivät minusta pitävät ihmiset ole yhtäkkiä lakanneet pitämästä, vaikka olisinkin edellisenä päivänä käyttäytynyt lapsellisesti, kiukunnut turhasta, udellut liikaa, ollut ärsyttävä syystä X. Jostain mielen epämääräisistä väliköistä kuitenkin nousee ajatus, että mitä jos kuitenkin, ja sen jälkeen alan usein vaivihkaa kalastaa muistutuksia tai närkästyn, koska en niitä saa, mikä tietysti pahentaa asiaa. Jostain syystä en osaa suhtautua siihen, jos joku minulle tärkeä ihminen on edes hetkellisesti ärsyyntynyt minuun. Kaikki yläasteajoilta tutut ulkopuolisuuden ja epäsuosion tunteet nostavat päätään ja sanovat, että et sinä tänne kuulu, kuinka edes kuvittelit olevasi tarpeeksi kiinnostava/hauska/mukava. Miksi en ymmärrä, että toisilleen tärkeät ihmiset eivät välttämättä pidä toisistaan joka ikinen hetki? Enhän itsekään lakkaa pitämästä ystäviäni parhaina ihmisinä, vaikka nämä välillä ovat niin ärsyttäviä, että harkitsen muuttoa takaisin kotikaupunkiini päästäkseni näistä eroon. Miksi minun on niin vaikeata muistaa?

(Jälkihuomautuksena: em. henkilö antoi eilen hyvin selkeän muistutuksen, ja ihmettelen taas, miten saatoin edes kuvitella niin.)

she said she wouldn't cry that was really just a lie

Päivällä teki mieli matkustaa ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin ja mennä äidin syliin turvaan. Makasin sängyllä kippurassa ja halusin soittaa kotiin, että auttakaa. Olin niin eksyksissä ja kadonnut, että melkein tunsin oksat, joiden välistä yritin rämpiä tietäni ulos umpimetsästä. 

Välillä oli jo parempi, mutta nyt taistelen taas pitääkseni ahdistuksen loitolla. Se yrittää ottaa fyysistä muotoa, hengittäminen on vaikeaa. Väsyttää, mutta en ihan vielä uskalla yrittää nukkumista. Pitäisi-kummitus vaanii ajatuksissa ja haukkuu, ja tiedän sen olevan osittain oikeassa. Tunnen itseni pieneksi ja avuttomaksi. Tarvitsisin apua, mutta en tiedä minkälaista, keneltä ja mihin. Tuntuu vain, etten juuri nyt osaa itse. 

Avasin ikkunan saadakseni paremmin henkeä, kylmä ilma tuntuu hyvältä iholla. Mietin viimeöisiä keskustelunpätkiä erään tärkeän ihmisen kanssa. Puhuin pitkästä aikaa ääneen mm. itseni kadottamisen pelostani, jonka jostain syystä liitän mielessäni onnellisuuteen tottumiseen, tasapainoisuuteen, johon uppoaa.

Pelkään sitä, että onnellisuudesta tulee kaavamaista rutiinia, että kasvan järkeväksi aikuiseksi, unohdun tasapainoisuuteeni ja kadotan jotain itsestäni. Pelkään, että jonakin aamuna katson peiliin ja tajuan, että siellä on varsin tavallinen, keskinkertainen ihminen. Ihminen, joka ei enää itke, kun aurinko häikäisee silmiä kirpeänä syyspäivänä, eikä toisinaan kulje liian vähissä vaatteissa ulkona vain tunteakseen elävänsä, eikä tunne epämääräistä kaipausta katsoessaan ulos linja-auton ikkunasta. Pelkään, että kadotan kykyni tuntea asioita. Vaikka on toisinaan äärimmäisen turhauttavaa, ettei osaa kuvata milloin minkäkinlaista pakahduttavaa tunnetta, pelkään eniten, että menetän kyvyn tuntea sitä pakahtumista. 

Enkä nyt tällä tarkoita sanoa, etten haluaisi olla onnellinen. Pelkään vain sitä, että kaikki on niinkuin pitäisi-kummitus käskee, enkä enää kaipaa tai näe Kauneutta, joka sattuu.

Taidan olla jokseenkin viallinen.

Ulkoa tuleva ilma kohmettaa jo käsiä, mutta annan ikkunan olla yhä auki, jotta fyysinen kylmä olisi päällimmäinen tunne.