feel the rain on your skin, no one else can feel it for you

Ulkona sataa.

Istun ikkunalla ja katson lasista heijastuvaa kuvaani. Rintakehä liikkuu hitaasti ylös-alas, ylös-alas; näen hengittäväni. Juuri nyt, juuri tässä: ikkunan takana vain ääriviivoin pimeässä erottuva maisema oli vielä hetki sitten vieras, mutta on nyt määrittänyt maailmaani lukuisten päivien ajan. Päiviä on ollut jo niin monta, etten enää erota niitä toisistaan - ne muodostavat ajanjakson, joka muistoissa koostuu hetkistä, ei erillisistä päivistä. Tiedän, että myöhemmät ajatukseni tästä näkymästä tulevat olemaan haikeita ja kaipaavia. 

Pimentynyt kesäyö ei ole synkkä, horisontti lupaa valoa jo parin tunnin päähän. Avaan ikkunan haistaakseni sateen, mutta pelkkä tuoksu ei riitä. Lähden ulos, salaa.

old moon fades into the new, soon I know I'll be back with you

Paha olo, joka tuntuu hyvältä. Tekisi mieli itkeä, mutta ei itketä. Ei edes ole niin paha koti-ikävä, kuin olin kuvitellut. Tai alitajuntaisesti kai on: unissa olen lähes joka yö Pojan ja muiden Perheenjäsenten luona omassa kaupungissa, omissa ympyröissä. 

Enää/vielä viikko. 

Juuri nyt olen yksin, omassa päässäni, ja se tuntuu katkeralla tavalla hyvältä. Ajattelen omia, itsekkäitä ajatuksiani, vellon pahassa olossani. Kaipaan Pojan käsiä ympärilläni, kaipaan ihanan tuttuja kasvoja ja niiden ilmeitä, jotka osaan ulkoa, kaipaan kotikatua, kaipaan jopa työmatkabussin pysäkkiä. Kaipaan sitä, mikä on minun arkinen, oma maailmani. Kaipaan, mutta kaipaus ei ole julma, vaan pehmeä ja hellä. 

Paahtava aurinko on väistynyt sadepilvien taa, viileä tuuli myrskyää rohkaisevasti. Hengittäminen on nyt helppoa.