"It's okay. I'm officially among the undead."

Oloni alkaa vihdoin olla lähellä jotain normaalia muistuttavaa.

Viime keskiviikkona olin vielä vakuuttunut, että kuolen pian. Tiesin tietenkin, että olin vain kehitellyt ajatuksen päässäni, ja tiesin, kuinka perusteeton ja turha ja naurettava se oli, mutta silti olin jollain oudolla tapaa alistunut siihen, että se on totuus, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Olin jopa mielestäni tiennyt sen aina, sillä en ole koskaan pystynyt näkemään itseäni tulevaisuudessa, Aikuisena. Pienestä asti olen aina pystynyt kuvittelemaan elämäni yliopistoon asti (kyllä, tiesin aika aikaisessa vaiheessa tulevani yliopistoon ja ei, ne kuvitelmat eivät ole aina olleet oikeassa tai realistisia), mutta en siitä eteenpäin. Vieläkään.

Törmäsin toissaviikolla täysin yllättäen erääseen ihmiseen menneisyydestäni. Tämä näytti edelleen niin samalta kuin kuusi, seitsemän vuotta sitten, että arvatenkin pääparkani meni kohtaamisesta jokseenkin sekaisin. Muistin asioita, joita en ollut ajatellut vuosiin. Asioita itsestäni, meistä, siitä, kuka olin silloin ja keneksi ajattelin kasvavani. 

Samoihin aikoihin löysin myös uudelleen tv-sarjan, joka kymmenen vuotta sitten oli minulle paljon enemmän kuin pelkkä tv-sarja, ja kaikki se innostuneisuus asiasta valtasi mieleni kuin olisin palannut ajassa takaisin, mutta säilyttänyt silti sisälläni kaiken, mitä sen jälkeen on tapahtunut. Näin asiat samoin kuin ennenkin, mutta silti jotenkin uudella tavalla. Näin enemmän.

Pian muitakin asioita eri ajoilta alkoi palata mieleeni. Miksit ja mitäjossit vyöryivät mielessäni nopeammin kuin ehdin rekisteröidä, ja olin varma, että näillä ajatuksilla oli jokin merkitys. En päässyt niiltä karkuun, ja huomasin, että olen taas hyvää vauhtia erkaantumassa todellisuudesta. 

Tunsin itseni niin irralliseksi, että edellislauantaina en osannut olla illanistujaisissa, joissa oli ainoastaan tuttuja ihmisiä. Samoja ihmisiä, joiden kanssa olen istunut useita iltoja kotoisasti ja mukavasti. Nyt en yhtäkkiä enää tiennyt, kuinka olla, en tiennyt kelle puhua, ihmisiä oli liian paljon eikä päässäni ollut mitään sanottavaa kenellekään. Olisin halunnut vain olla syrjässä, katsella ja kuunnella, osallistumatta itse. Juhlien pelastus olivat kolme ihmistä, joiden lähellä tunsin kaikesta huolimatta oloni turvalliseksi ja osasin vain olla, ilman paineita siitä, _kuinka_ pitäisi olla. Näiden ja herra Alkoholin avulla sain lopulta eristäytymishaluni kuriin, mutta pelätessäni sen pääsevän irti join tietysti hieman enemmän kuin olisi ehkä pitänyt. Herra A. on hyvä mutta petollinen ystävä. 

Maanantaihin mennessä irrallisuus oli muuttunut normaalitilaksi. Halusin upota em. tv-sarjan maailmaan ja onnistuinkin siinä suhteellisen hyvin, eikä minua juurikaan kiinnostanut todellisuus tai sen tapahtumat. Mieleeni oli kuitenkin tullut toinen minä, joka tarkkaili irrallista minua kuin kirjan tai elokuvan päähenkilöä. Minä olin se päähenkilö, mutta samalla pystyin objektiivisesti tarkkailemaan ja analysoimaan irrallisuuttani ja siihen liittyviä ajatuksiani, ja tiesin niiden olevan typeriä ja epätosia. 

Pyörittelin päässäni ajatuksia menneisyydestäni, nykyisyydestä, identiteeteistä ja todellisuuden merkityksestä, ja keskiviikkona olin tullut siihen tulokseen, että minulla ei ollut tulevaisuutta. Tarkkaileva minä ymmärsi toki, että irrallinen minä oli sekava ja menettämässä otettaan todellisuudesta, mutta ei pystynyt tai edes yrittänyt muuttaa sen ajatuksia siitä, että tämän elämä olisi pian ohi. 

En osaa sanoa, mikä lopulta sai tuon ajatuksen haalistumaan päästäni, mutta ainakin jalkani tuntuvat nyt olevan suhteellisen hyvin kiinni maassa. Välillä epätodellisuuden tunne kuitenkin pyrkii pintaan, ja huomasin eilen linja-autossa puristavani rystyset valkoisina edessäni olevan penkin niskatukea. Halusin tuntea, että penkki oli totta, että linja-auto oli totta, että minä olen totta. 

Ps. Saattaisin toisinaan pelätä näitä ajatuksia, ellei Poikaa olisi. Eristyksiin vaipuminen voisi olla helppoa, saattaisin hetkittäin jopa haluta sitä - halusinkin joskus, vuosia sitten. Poika kuitenkin On, ja tämän syli voittaa minkä tahansa irrallisuuden ja eristyneisyyden 100-0. 

Erä 2 - voitto

Kyllä, aurinko paistoi seuraavana päivänä, ja päivä oli hyvä ja voitokas. 

Aamukahvi aurinkoisessa vuoteessa, ostoksia ja juoruja tyttöseurassa, mielenkiintoisia keskusteluja kateellisuudesta, onnesta ja luopumisesta kirjallisuusluennolla. Pitkästä aikaa potkimassa ja lyömässä kuvitteellista vastustajaa mm. Foo Fightersin tahdissa; innostuin niin, että kaikki käsien liikuttamiseen vaadittavat lihakset olivat monta päivää ihanan kipeät. Illalla pari keikkaa ja muutama olut, vaikka piti mennä ajoissa nukkumaan. Mutta järjettömät päätökset ovat toisinaan parhaita, ja yöllä peiton alle ryömiessäni tiesin voittaneeni, ainakin tämän taistelun.

On totta, etten ole sellainen nainen, joka elää terveellisesti ja on aina huolitellun näköinen, kulkee selkä suorana kopisevilla koroilla ja jonka sukissa ei koskaan ole reikiä. En pidä kotia aina siistinä enkä tiedä tarpeeksi verotuksesta tai politiikasta. En ole sellainen nainen, joka jaksaa viettää Ikeassa neljännesvuorokauden valitsemassa juuri oikeita verhoja ja niihin sopivaa mattoa, ja joka ompelee napin takaisin kiinni takkiin heti, kun se irtoaa. En ole sellainen eikä minusta todennäköisesti sellaista tule, mutta ei kai tarvitsekaan tulla.

En ehkä tee töissä tehtäviäni kaikista nopeimmin, mutta teen ne hyvin ja tunnollisesti, paremmin kuin moni muu. Ehken keksi aina nokkelia vastauksia vitsinheittoihin, mutta hymyilen aidosti enkä muutenkaan jaksa juuri teeskennellä. Ehkä Perheestä puhuminen voi olla naurettavaa, mutta ei se tee yhtään vähemmän totta siitä, että olen päätynyt juuri näiden ihmisten seuraan enkä joidenkin muiden. Ja eivätkö perheenjäseniä muka ole juuri ne ihmiset, joiden kanssa pidetään yhtä, vaikka nämä ovat välillä todella ärsyttäviä ja täysin väärässä; ne, joiden mielipiteitä, ylimielisyyttä, itsepäisyyttä, yleistämistä, valittamista saa itse arvostella, mutta heti jos sen tekee joku toinen, näitä puolustaa viimeiseen asti. Ne, joista välillä haluaa kauas pois, mutta kun oikeasti on poissa, ikävöi takaisin; ne, joiden seurassa tuntee Kuuluvansa.

Ehkä en tiedä, mitä haluan tehdä joskus, mutta tiedän, mitä haluan tehdä nyt. Eikö se ole tarpeeksi? Miksi tämänhetkisen minän täytyisi tehdä tarkkoja suunnitelmia tulevaisuuden minälle? Eikö tulevaisuuden minälle ole reilua antaa mahdollisuus tehdä omat ratkaisunsa? Ehkä en ajattele tarpeeksi pitkänäköisesti, mutta osaan nauttia tästä päivästä ja elää hetkissä. 

Ehkä olen haihatteleva ja huomionkipeä pikkutyttö, mutta oikeastaan olen sitä ihan mielelläni.

Erä 1

Ulkona on pimeää, enkä juuri nyt oikein kestä sitä.

Pimeys luikertelee päähäni ja tuhoaa viime päivien auringon herättämiä ajatuksia. Hyviä ajatuksia, joita syntyy, kun aurinko paistaa ja tulevan kesän voi jo haistaa ilmassa. Kun tippuvat räystäät ja pölyävät kadut paljastavat, että muutos on tapahtumassa, mutta paras on vielä edessä. Koko kevät ja kesä, vielä edessä.

Alan pelätä, että ehkä en oikeasti kuulukaan. Ehkä syy Unohtamisiini (ks. Unesta ja unohtamisesta) onkin se, että nykyinen Perheeni, johon niin koen kuuluvani, onkin omaa keksintöäni. Ehkä unohdan, koska ei ole mitään muistettavaa. Ehkei ole mitään perhettä, ehkä olen vain päätynyt näiden ihmisten joukkoon, joka voisi yhtä hyvin olla mikä tahansa muukin joukko ihmisiä. Ehkä koko perheestä puhuminen on naurettavaa. 

Ehkä en pärjää tehtävissä, joihin vihdoin olen töissä päässyt ja joista oikeasti pidän. Osaan kyllä, mutta ehkä joku muu osaisi paremmin ja nopeammin ja tehokkaammin. Ja työkaverit: ehkä he vain esittävät pitävänsä minusta, koska niin kuuluu tehdä. Ehkä en ole tarpeeksi hauska ja nokkela.

En tiedä, mitä haluan tehdä ja mihin päästä. Ehkä kuvittelen itsestäni liikoja, ehkä olen vain haihatteleva hömppä, joka ei pärjää aikuisten maailmassa. Huomionkipeä pikkutyttö, joka kuvittelee saavansa mitä tahansa, kunhan toivoo sitä tarpeeksi ja muistaa kiukutella, jos näyttää siltä, ettei toive toteudu.

Ehkäehkäyhybuhu. Tiedän, etteivät kirjoittamani asiat ole (ainakaan täysin) totta, mutta silti vanha tuttumme rouva Mitä Jos katsoo syyllistävästi ja heristää varoittavaa sormeaan. Rouva Mitä Jos on liittoutunut pimeyden kanssa, sillä se tietää, että yhdessä ne ovat vahvempia kuin minä.

Juuri nyt jään alakynteen taistelussa, mutta huomenna paistaa aurinko ja minä voitan.